keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Turvallisen elämän illuusio ahdistuksen torjunnassa

Ihminen itsestään tietoisena lajina on tuomittu perusahdistuksen kokemiseen koska hän tiedostaa elävänsä ja sen kääntöpuolena hän tiedostaa myös oman väistämättömän kuolemansa. Tätä perusahdistusta torjumaan ja peittämään kehitämme todella taitavia - myös itseltämme kätkettyjä – elämisen ja olemisen tapoja. Nämä tavat ovat enemmän tai vähemmän mekaanisia ja itseään ja elämää rutiininomaisesti toistavia tuttuja tapoja – suhtautumis- ja käyttäytymistapoja. Tuttuina ja toistuvina ne luovat meille illuusion muuttumattomasta elämänvirrasta, joka on turvallinen. Teeskentelemme, että elämämme on tietyllä tavalla ja että me itse olemme tietynlaisia ja lisäksi teeskentelemme, että me emme voi näille asioille mitään. Ja kun elämä on tietyllä tavalla, niin ahdistus vähenee, koska vaihtoehtoja ja aitoa valintaa ei ole, kuten eräs asiaan perehtynyt filosofi nimeltään Sartre keksi. Ei tarvitse valita ja mikä parasta: tällöin ei tarvitse kantaa vastuuta valinnoista.

Mutta ahdistus ei ole vika eikä sairaus, vaan tähän ihmisenä olemisen diiliin liittyvä meille annettu tekijä ja näin ollen jollain tasolla myös mittari sille, kuinka vastuullisia olemme tässä maailmassa. Ahdistus antaa meille energiaa tehdä valintoja ja olla niistä vastuussa.

Ihmettelemme monesti ihmisiä, jotka jatkuvasti valittavat lähes kaikesta, vaikka heillä  – ainakin ulkoisesti - on kaikki, mitä hyvään elämään tarvitaan. Naimisissa tasapainoisen ihmisen kanssa, varallisuutta pankissa ja takapuolen alla. Vaimolla täydellisen vaimon rooli ja miehellä vastuullisen perheen elättäjän rooli. Mutta kuitenkin kokemus siitä, että jotain puuttuu elämästä.  Elämisen turvallisten puitteiden luomisesta on tullutkin itse elämä.

Turvallisuuden illuusio ja todeksi eläminen tekee elämämme eli kokemuksemme elämästämme tylsäksi ja jollain tasolla tulemme tietoisiksi tästä tyhjyyden tunteesta. Elämässämme ei olekaan ne tärkeimmät asiat mukana, joiden teeskentelemme siellä olevan. Rakkaus, jakaminen ja kuunteleminen. Ja siellä on ne asiat, joita teeskentelimme että siellä ei ole. Pelko ja ahdistus. Elämä on tässä suhteessa armoton: me tulemme tästä tietoiseksi, lievässä muodossa tyytymättömyyden tai epämääräisen pahanolon tunteen muodossa ja vaikeammissa tapauksissa paniikkikohtausten tai todellisuuden tajun pettämisen muodossa.

Turvallisuuden illuusiosta puuttuu monesti aito itsensä ilmaisu. Ja se mikä turvallisuuden illuusiossamme on läsnä, mutta kiellämme sen, on tietoisuus siitä, että olemme haavoittuvia ja että olemme elämän absoluuttisten rajoitusten kuten oma kuolemamme vankeja. Halusimmepa tai emme. Hintana sille, että emme hyväksy ahdistustamme on elämänilon menettäminen ja elämämme kaventuminen. Kuoleman pelko onkin paradoksaalisesti elämän pelkoa.

Elämämme kaventuminen saattaa näyttäytyä esimerkiksi jatkuva kyllästymisen tunteena, vetäytymisenä elämästä ja elämän kokemisena tarkoituksettomana. Voimme jatkaa teeskentelyä eli itsepetosta tai sitten koettaa paeta ahdistusta (eli jossain mielessä itseämme): järjestää elämämme kuten kunnon ihmisten pitääkin: uraputki ja säännöllinen mutta hieman liian päivä työpäivä. Elämän ja vapauden kaipuu tyydytetään lomiksi kutsutuilla hallituilla ekskursioilla vapauteen sekä vapaa-ajalla, jolloin tehdään itse luotuun omakuvaan sopivia suoritteita, joita harrastuksiksi kutsutaan.

Näin elämme kuten järkevien ihmisten pitääkin eli suoritamme elämäämme järkevästi ja suojaudumme oikean elämän vaaroilta elämällä turvallisessa kuplassa. Ja kuitenkin elämässä tuppaa käymää niin että kupla puhkeaa; jokin sen puhkaisee: rakkaan kuolema tai jokin kevyempi menetys: potkut, ura ja saavutettu asema, sortuminen johonkin kiellettyyn hedelmään jne. Ja illuusio näyttäytyy meille sinä, mitä sen on: illuusiona. Ja tilalle tulee tyhjyys, koska tätä kokemusta oikeasta elämästä olemme torjuneet omasta elämästämme emmekä pysty kohtaamaan oikeaa elämää ja sen raadollista puolta. Ja juuri tässä on taas kerran se ihmiselle tarjolla oleva kuuluisa kasvunpaikka. 

Elämisen mestariutta ei ratkota silloin kun kaikki sujuu ennakko-odotusten mukaisesti vaan silloin kun se ei suju suunnitelmien ja odotustemme mukaisesti.

2 kommenttia:

  1. Hei! Mitä tarkalleen tarkoitat sanomalla, että kuoleman pelko onkin elämän pelkoa?

    Jos harrastukset ovat itse luotuun omakuvaan sopivia suoritteita, onko omakuva tällöin vain illuusio? Onko olemassa 'identiteettiä' vai onko sekin illuusio halutusta minästä, tapa selittää maailmaa itselle ja muille? Kiinnostaisi tietää näkemyksesi.

    VastaaPoista
  2. Moi Serafinah ja anteeksi velttoiluni oman blogini seuraamisessa. Mukavaa, että joku lukee tätä blogia...

    "Kuoleman pelko on onkin elämän pelkoa" tarkoitin sitä, että kun kuoleman ja siihen liittyvien kuviteltujen riskien välttely alkaa ohjata elämää, jää elämä elämättä koska se alkaa toistaa entisiä tuttuja ja turvallisia kiemuroita. Ja oikea elämä, johon siis katson kuuluvaksi uusien mahdollisuuksien luomisen ja niihin tarttumisen riippumatta siitä, että lopputulos ei ole varma, jää taka-alalle, koska se pelottaa liikaa. Omakuva on aina illuusio, paitsi ehkä kun sen näkee illuusiona. Identiteetin puolestaan näen enemmän luotuna kuvana, jota haluamme heijastaa muille eli jonkinlainen näkyvä omakuvan julkinen heijaste.

    Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamaan juuri omakuvasta ja itsetunnosta blogikirjoitusta, mutta bloggaajana identiteettini on hieman onneton, joten ehkä saan sen tällä viikolla hiottua ajatukseni ja laitettua tänne.
    Mutta yksi pääpoitti siinä on se, että jos omakuva vastaa ulkoista identiteettiä, niin sillon meillä ei mene energiaa peittelyyn ja "paljastumisen" pelkoon, koska mitää paljatettavaa ei ole ja myös kysymys itsetunnosta ( ja samalla identiteetistä) menettää merkityksensä kun näemme omakuvan muokattavissa olevana maailman kuvan osana (ja identiteetistä ei edes välittää, koska se seuraa omakuvaa). Omakuvana pidän sitä osaa maailman kuvasta, johon liityvät uskomukset koskevat meitä itseämme ja ne ovat muokattavissa, koska ne ovat uskomuksia eli tätä kautta omakuva on illuusio. Onneksi, koska silloin emme ole sidottuja tiettyyn tapaan olla suhteessa maailmaan, muihin ja itseemme.

    Toivottavasti tämä ehkä sekavakin selvennys selvensi ajatuksiani.

    VastaaPoista