Turvallisen elämän illuusio ahdistuksen torjunnassa

Ihminen itsestään tietoisena lajina on tuomittu perusahdistuksen kokemiseen koska hän tiedostaa elävänsä ja sen kääntöpuolena hän tiedostaa myös oman väistämättömän kuolemansa. Tätä perusahdistusta torjumaan ja peittämään kehitämme todella taitavia - myös itseltämme kätkettyjä – elämisen ja olemisen tapoja. Nämä tavat ovat enemmän tai vähemmän mekaanisia ja itseään ja elämää rutiininomaisesti toistavia tuttuja tapoja – suhtautumis- ja käyttäytymistapoja. Tuttuina ja toistuvina ne luovat meille illuusion muuttumattomasta elämänvirrasta, joka on turvallinen. Teeskentelemme, että elämämme on tietyllä tavalla ja että me itse olemme tietynlaisia ja lisäksi teeskentelemme, että me emme voi näille asioille mitään. Ja kun elämä on tietyllä tavalla, niin ahdistus vähenee, koska vaihtoehtoja ja aitoa valintaa ei ole, kuten eräs asiaan perehtynyt filosofi nimeltään Sartre keksi. Ei tarvitse valita ja mikä parasta: tällöin ei tarvitse kantaa vastuuta valinnoista.

Mutta ahdistus ei ole vika eikä sairaus, vaan tähän ihmisenä olemisen diiliin liittyvä meille annettu tekijä ja näin ollen jollain tasolla myös mittari sille, kuinka vastuullisia olemme tässä maailmassa. Ahdistus antaa meille energiaa tehdä valintoja ja olla niistä vastuussa.

Ihmettelemme monesti ihmisiä, jotka jatkuvasti valittavat lähes kaikesta, vaikka heillä  – ainakin ulkoisesti - on kaikki, mitä hyvään elämään tarvitaan. Naimisissa tasapainoisen ihmisen kanssa, varallisuutta pankissa ja takapuolen alla. Vaimolla täydellisen vaimon rooli ja miehellä vastuullisen perheen elättäjän rooli. Mutta kuitenkin kokemus siitä, että jotain puuttuu elämästä.  Elämisen turvallisten puitteiden luomisesta on tullutkin itse elämä.

Turvallisuuden illuusio ja todeksi eläminen tekee elämämme eli kokemuksemme elämästämme tylsäksi ja jollain tasolla tulemme tietoisiksi tästä tyhjyyden tunteesta. Elämässämme ei olekaan ne tärkeimmät asiat mukana, joiden teeskentelemme siellä olevan. Rakkaus, jakaminen ja kuunteleminen. Ja siellä on ne asiat, joita teeskentelimme että siellä ei ole. Pelko ja ahdistus. Elämä on tässä suhteessa armoton: me tulemme tästä tietoiseksi, lievässä muodossa tyytymättömyyden tai epämääräisen pahanolon tunteen muodossa ja vaikeammissa tapauksissa paniikkikohtausten tai todellisuuden tajun pettämisen muodossa.

Turvallisuuden illuusiosta puuttuu monesti aito itsensä ilmaisu. Ja se mikä turvallisuuden illuusiossamme on läsnä, mutta kiellämme sen, on tietoisuus siitä, että olemme haavoittuvia ja että olemme elämän absoluuttisten rajoitusten kuten oma kuolemamme vankeja. Halusimmepa tai emme. Hintana sille, että emme hyväksy ahdistustamme on elämänilon menettäminen ja elämämme kaventuminen. Kuoleman pelko onkin paradoksaalisesti elämän pelkoa.

Elämämme kaventuminen saattaa näyttäytyä esimerkiksi jatkuva kyllästymisen tunteena, vetäytymisenä elämästä ja elämän kokemisena tarkoituksettomana. Voimme jatkaa teeskentelyä eli itsepetosta tai sitten koettaa paeta ahdistusta (eli jossain mielessä itseämme): järjestää elämämme kuten kunnon ihmisten pitääkin: uraputki ja säännöllinen mutta hieman liian päivä työpäivä. Elämän ja vapauden kaipuu tyydytetään lomiksi kutsutuilla hallituilla ekskursioilla vapauteen sekä vapaa-ajalla, jolloin tehdään itse luotuun omakuvaan sopivia suoritteita, joita harrastuksiksi kutsutaan.

Näin elämme kuten järkevien ihmisten pitääkin eli suoritamme elämäämme järkevästi ja suojaudumme oikean elämän vaaroilta elämällä turvallisessa kuplassa. Ja kuitenkin elämässä tuppaa käymää niin että kupla puhkeaa; jokin sen puhkaisee: rakkaan kuolema tai jokin kevyempi menetys: potkut, ura ja saavutettu asema, sortuminen johonkin kiellettyyn hedelmään jne. Ja illuusio näyttäytyy meille sinä, mitä sen on: illuusiona. Ja tilalle tulee tyhjyys, koska tätä kokemusta oikeasta elämästä olemme torjuneet omasta elämästämme emmekä pysty kohtaamaan oikeaa elämää ja sen raadollista puolta. Ja juuri tässä on taas kerran se ihmiselle tarjolla oleva kuuluisa kasvunpaikka. 

Elämisen mestariutta ei ratkota silloin kun kaikki sujuu ennakko-odotusten mukaisesti vaan silloin kun se ei suju suunnitelmien ja odotustemme mukaisesti.

Itsepetos epäaitona olemisen tapana

"Miksi ihminen ei näe asioiden oikeaa tilaa? Hän itse on näkemisensä esteenä: hän piilottaa itse asiat itseltään." (Nietzsce)

Ehkä suurin este omalla tiellämme on ihmiselle luontainen tapa sortua itsepetokseen ja estää näin omien hyvin tarkoitusten ja aikeiden toteutuminen. Itsepetos estää meitä näkemästä oman elämämme selkeästi ja piilottaa meiltä sen totuuden, joka olisi muuten meidän ulottuvillamme ja toimisi kompassinamme omassa elämässämme. Ihmisellä on ilmiömäinen kyky olla näkemättä asioita sellaisina kuin ne ovat. Ja kaikki olemme tässä juonessa mukana jollain tasolla aina teeskentelemässä. Toisinaan teeskentelemme, että asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät ja toisinaan teeskentelemme, että asiat ovat toisin kuin ne ovat. Filosofi nimeltä Heidegger näki ihmisen perustavaa laatua olevan ominaisuuden olevan taistelumme toisten ihmisten meihin asettamia odotuksia vastaan. Hänen mukaansa ne muut ihmiset ovatkin me itse ja luomme maailmankuvamme sen mukaan kuinka nuo "muut" ilmenevät meille meidän omassa mielessämme ja sitten seuraamme näiden "muiden" odotuksia ja mielipiteitä. Ja toimiessamme tällä tavoin epäaidolla tavalla emme ota täyttä vastuuta omasta elämästämme. Mutta tämä tapa olla maailmassa epäaidosti kuuluu tähän diilin, jonka nimenä on olla olemassa ihmisenä. Mitä enemmän tunnistamme ja tunnustamme totuuden, sitä enemmän olemme ja kykeemme olemaan omassa elämässämme läsnä. Mutta tämä vaatii rohkeutta. Rohkeutta elää omaa elämää. Rohkeutta olla oma itsensä. Ja se on suurinta ja haastavinta rohkeutta olla joka tilanteessa ja olosuhteista riippumatta oma itsensä ja ilmaista omalla olemisellaan ja toiminnallaan itseään. Sen näkeminen, mitä todella on ja ei ole elämässämme, vaatii ymmärrystä maailmasta ja ymmärrystä itsestämme itsetuntemuksen muodossa. Ja näiden molempien ymmärryksen puute on kaikenlaisten elämisen ongelmien ytimessä. Elämä ei ole helppo laji, mutta sitä voi oppia tutustumalla paremmin itseensä ja pyrkimällä tunnistamaan ja tunnustamaan omat itsepetokset. Se ei ole helppoa, sillä usein päädymme ihmissuhteissamme ulkoisesti parempaan lopputulokseen kun esitämme itsemme epärehellisessä ja epärealistisen positiivisessa valossa tai epäaidon olemisen kautta esittäen jotain muuta eli parempaa kuin olemme. Tällainen muille "poseeraaminen" on jopa hyväksytty sosiaalinen strategia päästä tavoitteisiimme. Kukapa ei esimerkiksi työhaastatelussa anna ymmärtää olevansa hieman parempi kuin onkaan tai uuden ihmissuhteen alkupuolella pyri esittämään toisen toiveiden täyttymystä. Kuitenkin vahvan pohjan elämälleen ja sen ihmissuhteille saa vain tekemällä sen rankan päätöksen, että suostuu reflektoimaan jatkuvasti rehellisesti omaa suhdetta todellisuuteen ja pitää tätä ohjenuoranaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.